Suomen suurin pienoisrautatie tuli AINOAan

22.11.2019

Kauniita alppimaisemia, junia joka lähtöön, kymmeniä erilaisia vetureita, asemia ja maalaiskyliä, yli puoli kilometriä junarataa, itsestään liikkuva bussi, rock-konsertti ja jopa pieni tulipalo. Tätä kaikkea on nähtävillä, kun Suomen suurin pienoisrautatie ihastuttaa Tapiolassa kauppakeskus AINOAn toisessa kerroksessa.

 

AINOAn kolmannen vaiheen avauduttua rakennettiin Alppirautatieharrastajat ry:n valtava kokonaisuus taas kansan nähtäville, ja näyttely on auki ainakin tammikuun loppuun. Löydät pienoisrautatien kauppakeskus AINOAn toisesta kerroksesta Synsamia vastapäätä.

 

Aukioloajat:

Joulusesongin aikaan 23.11.–22.12.

- tiistaisin ja torstaisin klo 16-19

- lauantaisin klo 11-18

- sunnuntaisin klo 12-16

 

Jouluviikolla 23.-29.12. sekä tammikuussa 13.-19.1. näyttely on tauolla. Tammikuussa junia voi katsella tiistaisin ja torstaisin klo 16-19 ja lauantaisin klo 11-18. Näyttelyyn on vapaa pääsy.

 

Pikamatka Sveitsin maisemiin

Pienoisrautatiessä on piirteitä kaikista Alppimaista, mutta eniten vaikutteita on haettu Sveitsistä. Esimerkiksi rautatien suurin asema kopio on sveitsiläisestä Oltenin asemasta ja sen lähiseuduilla on muutakin oikeasta Oltenista tuttua, mm, Sälischloss-linna, joka todellisuudessakin sijaitsee lähellä paikkakuntaa. 

 

Paljon muutakin tosielämästä lainattua on. Näyttelyssä on mukana silta, joka ylittää Tonavan Wienin ja Bratislavan välillä. Lisättyä todellisuutta miljööseen tuovat tosin alligaattorit ja norpat, joita tuskin Tonavan maisemissa oikeasti nähdään.

 

Rata on rakennettu ns. H0-mittakaavaan eli 1:87-suhteessa todellisiin juniin. Kalustona nähdään junia kaikista Alppimaista, erityisesti Sveitsistä, Saksasta, Itävallasta, Ranskasta ja Italiasta. Sekaan on kuitenkin päässyt junia muualtakin, esimerkiksi Hollannista, Sloveniasta ja Unkarista. Toki näyttelyssä nähdään myös tuttu punavalkoinen veturi, jonka kyljessä lukee VR.

 

Lapsuuden harrastus palasi takaisin

Yksi näyttelyn puuhamiehistä on Erkki Pulkki, jolla on Tapiolassa hallittavana myös oma ratakokonaisuus. Häntä on vienyt harrastuksen pariin kiinnostus juniin, joka syntyi jo lapsena.

 

- Jo ennen kouluikää kävin isäni kanssa katsomassa junia Helsingissä Linnunlaulun sillalla tai Eläintarhan ratapenkereellä. Pian halusin oman junaradan, ja silloin 60-luvulla se oli joka toisen pojan harrastus.

 

Useimmilla pojilla junien kanssa puuhailu väheni, kun tultiin teini-ikään. Niin kävi myös Erkki Pulkille, kun tilalle tuli muita harrastuksia ja tekemistä.

 

- Tavarat olivat paketissa parikymmentä vuotta. Sitten, kun omat lapset lähestyivät kouluikää, sai faija hyvän syyn kaivaa vanhan paketin esiin ja katsoa, että mitäs meillä siellä olikaan, Pulkki myhäilee.

 

- Ruvettiin rakentamaan junarataa kotiin ja lapset innostuivat siihen. Vaimo määritteli matalan ullakkohuoneen paikaksi, jonne junaradan voi laittaa. Rakennettiin rata uudestaan, ja lapset ja vaimokin innostuivat tekemään siihen maisemia. 

 

Ensimmäisen kerran Pulkki oli mukana näyttelyssä vuonna 1999 poikansa kanssa. Silloin oli näytteillä vain alkeellinen pöytälevy, jonka päälle rakennetulla radalla junat kulkivat. - Siinä ajeltiin ja oltiin onnellisia, rautatieharrastaja kertoo.

 

Vähitellen sitten ruvettiin rakentamaan moduleita, joita pystyi kuljettamaan näyttelyihin kokonaisuuksina ja liittää niitä toisiinsa. 

 

Mikä pienoisrautatiessä kiehtoo?

AINOAn alppirautateiden ääressä puuhailee pääasiassa vanhempia miehiä, hymyssä suin mutta vakavissaan. Mikä innostaa puuhaan, joka vie aikaa ja usein myös tilaa?

 

- Se antaa jännän tyydytyksen. On kiva katsoa, miten junat liikkuvat. On hienoa, kun on saanut maiseman kasaan ja huomaa, että sehän näyttää oikeastaan aika hyvältä, Erkki Pulkki perustelee.

 

- Merkittävä tekijä on myös se, kun näyttelyssä yleisö ihailee sitä, mitä on saatu aikaan. Sitä luulee olevansa melkein esiintyvä taitelija. Ihmiset ihailevat ja kehuvat, ja se tuntuu kivalta.

 

Alppirautatieharrastajat oli ensin pieni 3-5 hengen kaveriporukka, joka rakensi ratamaisemia lähinnä puheenjohtajan autotalissa. Oleellista oli yhdessä rakentaminen ja se, että jotain omin sormin tehtyä saa näkyviin ja säilymään.

 

Nyt yhdistyksessä on jäseniä reilut 20. Heistä tusinan verran on ollut mukana rakentamassa Tapiolan näyttelyä, ja rautatien omistajia on seitsemän. Junia on näyttelyyn tuotu yhteensä 10-12 jäseneltä.

 

Turvavälit pidetään myös pienoisrautateillä

Erkki Pulkilla on näyttelyssä oma kokonaisuus, jossa on pääosin omia junia, mutta kalustoa eli junia, autoja ja muuta myös kolmelta muulta jäseneltä. Hänen radoillaan voi ajaa kuusi junaa samaan aikaan, ja niiden radat on taitavasti rakennettu omiksi kokonaisuuksikseen. Ratojen välissä on paljon rakennuksia, joista yksi näyttää juuri olevan tulessa.

 

- Vanhimmat osat omassa pöydässä ovat 90-luvun puolivälistä. Vuosittain kyllä menee jonkin verran rahaa, kun tulee ostettua lisää junakalustoa sekä muita tavaroita ja esineitä, joista innostuu.

 

Yhteensä näyttelyssä on kymmeniä junia. Osa niistä on sivuraiteilla lepäämässä tai varastossa odottamassa vuoroaan. Kun on ajopäivä, vetureita vaihdetaan tunnin tai kahden välein, etteivät ne kuumene liikaa.

 

- Jos isommalla pöydällä on ajajia tarpeeksi, pystymme ajamaan jopa yhdeksää junaa yhtä aikaa. Siinä on kolme pitkää ratalenkkiä. Turvaetäisyyksistä täytyy vain pitää huolta, sillä veturit kulkevat aina vähän eri vauhtia, Pulkki muistuttaa.

 

Onko radalla tapahtunut kolareita?

 

- No on! Mutta jos ne päästettäisiin julkisuuteen, iltapäivälehdet repisivät niistä isoja otsikoita. 

 

Naisetkin ovat innostuneet: Vau! 

Alppirautateiden näyttelyssä kannattaa kiinnittää huomiota pieniin yksityiskohtiin ja kysellä henkilökunnalta vinkkejä. Yhden aseman lähellä on menossa rock-konsertti, mutkaisella tiellä kulkevat bussi ja poliisiauto itsekseen, joku odottaa junaa, joku haravoi ja eräs herra istuu puuceessä.

 

Pulkki kertoo, että näyttelyvieraat ovat kehuneet kokonaisuutta paljon. - Esimerkiksi monet naiset ovat sanoneet, että tässähän on ihan vau-ilmiöstä kyse. 

 

Junaratoja haluavat katsoa sekä aikuiset että lapset. Junat viilettävät metrin tai välillä 1,3 metrin korkeudessa, ja pienille lapsille niiden katselu voi olla hankalaa. Paikalle ei ole voitu tuoda penkkejä lapsille, joilla lapset voisivat seistä, joten vanhempien täytyy vain yrittää kannatella.

 

Näyttelyn suuri kokonaisuus on niin laaja, että junien ohjaajillakin on täysi työ tapahtumien seuraamisessa. Onneksi vetureita voidaan nykyään ohjata langattomasti. Huoneessa on kaksi wlan-verkkoa, ison pöydän pääradalle on omansa ja lyhyemmälle sivuradalle on omansa. Kumpaankin voi junan kuljettaja kirjautua matkapuhelimella tai tabletilla ja ohjata yhtä tai useampaa veturia niillä. 

 

- Omalla radallani vaihteet siirretään käsin, Erkki Pulkki kertoo ja kiirehtii nostamaan vaunua, joka on irronnut junan kyydistä.

 

Lisätietoa Alppirautatieharrastajista >

 

Teksti: Heikki Paatelma

Kuvat: Kalle Rantanen